Mummun muistolle

Ilosilmukka oli eilen hautajaisissa. Äidin äitini nukkui pois hiljattain 91 vuoden iässä. Mummu oli viimeiset vuodet fyysisesti huonossa kunnossa. Heikko sydän vei voimat ja sairaalajaksojakin tuli silloin tällöin. Myös näkö heikkeni taipaleen loppua kohti. Viimeisinä vuosina mummu virkkasi ja neuloi näppituntumalta, kun silmistä ei enää niin tarkkaan työhön ollut apua. Mieli oli kuitenkin kirkas ja iloinen joka kerran, kun mummua käytiin katsomassa. Ihan viimeisiin aikoihin asti mummulla oli aina lapsille jotain itse tehtyä annettavaa. Vielä 90-vuotispäivillään hän jakoi lapsenlapsenlapsilleen neulomiaan eläinhahmoja.

Vaikka mummu muutti tästä ajasta ikuisuuteen, mummun perintö elää vahvana. Ilosilmukka kantaa omalta osaltaan sitä eteenpäin käsitöiden muodossa.

Vuonna 1964 mummu kirjoitti runoon näin:

”Elon tie,

- rikas tie,

- kirkas tie,

vihdoin viimein kotiin vie.

Ajan tuska

- surun kukka,

- murheen kukka.

Siell’ ei enää nouse musta.”

Mummu on nyt päässyt kotiin pitkän taipaleen jälkeen. Kaikki kipu ja sairaus on poissa. En sano hyvästi, sanon näkemiin. Taivaan kodissa kerran tavataan taas.



”Mutta vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka.”

Sananl. 4:18

Mummua lämmöllä muistaen
Ilosilmukka.